Vuosi Argentiinassa: Täällä ollaan!

Pääsin turvallisesti Rio Cuartoon, asteita noin 30 ja aurinko paistaa. 17 tunnin lentomatka ei ollu yhtä mukava kokomus, mutta siitäkin selvittiin suomalaisella sisulla, korvatulpilla ja silmälapuilla. En siis jatkanut Buenos Airesin lentokentältä suoraan matkaa Rio Cuartoon vaan menin ensin AFS:n järjestämälle orientaatioleirille muiden vaihtareiden kanssa. Suomesta meitä lähti siis mun lisäksi Kira, Anastasia ja Eetu, joka joutui jostain syystä eri leirille kuin me. Toivottavasti meni hyvin! Kuten arvata saattaa, asenne ei ollut ihan kohdallaan 3-4 tunnin yöunien jälkeen ja me päädyttiinki olemaan aika lailla kolmistaan leirin aikana. Leirillä käytiin pienryhmissä läpi erilaisia teemoja, esim. turvallisuutta, matkustamista ja kulttuurieroja. Osa oli ihan hyödyllisiä, osa vähän tekopyhää maailmanhalailua, jos saan sanoa. Mutta leirialue oli mahtava, ymmärtääkseni julkinen virkistysalue 40 min ajomatkan päässä Buenos Airesin keskustasta. Paljon ruohoa ja puita, jalkapallokenttä ja uima-allas (johon meitä ei päästetty uimaan, räyh). Siellä sitten hengailtiin lauantai-iltaan asti, jonka jälkeen kukin jatkoi omaan kaupunkiinsa bussilla.

Argentiinalaisista busseista sen verran, että vau. Ruoka- ja juomatarjoilu, jalkatilaa, tv, laskettava tuoli, vessa... PALJON mukavampaa ku lentokoneessa, 9 tunnin matka meni mukavasti nukkuessa. Rio Cuartoon tuli mun lisäksi tyttö USAsta ja poika Uudesta Seelannista ja ainakin tyttö vaikutti aika mukavalta. Tavataan varmaan uudestaan tällä viikolla ekassa AFS-tapaamisessa. Perille saavuttiin siis aamuseiskalta ja AFS-vapaaehtoset ja perheet oli asemalla vastassa. Tunnelma oli melko vaisu niin aikaisin, ja melko hiljaisina matkustettiin tervetuloperheen kotiin. Perhe asuu siis todellakin ihan keskustassa ja näillä näkymin kävelymatkan päässä parhaista kaupoista. Asunto on iso ja mulla on oma huone, jonka jaan perheen äidin isoäidin kanssa jos hän sattuu vierailulle. Mitäköhän siitä tulee. Ilman korvatulppia on vaikea saada yöllä nukuttua, paikallinen väki näyttää harrastavan paljon moottoripyöräilyä aamu kolmelta.

Eilen host-äitini (voiko niin sanoa kun nainen on minua 8 vuotta vanhempi?) vei minut tapaamaan kavereitaan. Ajoimme kapungin laitamille, mistä yksi hänen kavereistaan omistaa talo/uima-allas-kokonaisuuden. Päivä meni siis auringossa makoillen. Rusketusrajat näkyy jo! Onneani varjosti se, että host-äitini ja jokainen hänen ystävistään on noin kokoa nolla ja täydellisen ruskettunut. Yritä siinä sitten sopeutua joukkoon, jossa kukaan ei kaiken lisäksi puhu englantia. Onneksi oli kirja mukana. Palasimme kotiin siinä kaheksan aikoihin ja auringon väsyttämänä painuin suoraan pehkuihin. Tai saattoi se olla jet lagiakin.

Tänään päättyy host-perheeni loma ja Nico olikin jo koko aamun töissä. Fer työskentelee vain iltapäivisin. Koska menen itse kouluun vasta keskiviikkona, minulla on koko tuleva iltapäivä omaa aikaa (huomioikaa aikaero -5 h). Tämä kuulostaa ehkä ilkeältä, mutta olen aika kiitollinen, että saan olla hetken yksin. Olen yrittänyt parhaani mukaan seurustella ja puhua espanjaa host-perheeni kanssa. Omaan huoneeseen lukittautuminen on käsityskseni mukaan epäkohteliasta Argentiinassa, joten yritän parhaani mukaan olla sosiaalinen. Kuitenkin koti-ikävä on jo ehtinyt iskeä useasti ja pari kertaa olen jo halunnut palata kotiin. Huom, tämä on toinen päiväni isäntäperheessä. Eräs viisas ja ihana ystäväni sanoin minulle kerran, että tärkeintä on alussa olla kärsivällinen. Niimpä. Minä en ole. Tällä hetkelle tunteet menevät keinun lailla, välillä olen iloinen täällä olostani ja odotan innolla tulevaa ja välillä luen vakuutuspapereita itku kurkussa: Jos lähden nyt, saanko siitä mitään korvauksia. Jeje. Tiedän, että sopeutuminen vaatii aikaa ja toivon, että ikävä helpottaa kun pääsen kouluun, omanikäisteni luo.

Kouluni on siis varmistunut. Menen taidekouluun, joka sijaitsee kuuden korttelin päässä nykyisesta kodistani. Vastoin kaikkia eräiden ystävieni maalamia uhkakuvia, käyn koulua ikäisteni kanssa. Suurin muutos koulunkäynnissäni ei tule olemaan koulupuku, jota luonnollisesti joudun käyttämään, vaan lukujärjestykseni. Menen kouluun yhdeltä iltapäivällä ja pääsen sieltä seitsemän aikaan illalla. Kuulostaako hyvältä äiti? Tavallaan kiva nukkua myöhään, mutta toisaalta koulun jälkeen ei jää paljoakaan aikaa nähdä kavereita yms. Host-perheeni mukaan iltapäiväkoulu ei ole yleistä Argentiinassa, mutta minun koulussani jokainen noudattaa sitä. Tällä hetkellä olen ainoa vaihtari koulussani, mutta aiempina vuosina se on hostannut myös muita vaihto-oppilaita. En siis toivottavasti ole niin uppo-outo nähtävyys. Toisaalta jännitän kouluun menemistä, mutta kuten sanottu, on kiva tavata oman ikäisiä ja toivottavasti saada kavereita.

Tällä hetkellä fiilis on mitä mainioin, lähden pian kartan kanssa kauppaan ja jään luultavasti läheiseen puistoon lueskelemaan hetkeksi. Aurinko paistaa edelleen ja Suomessa on kylmää ja pimeää. Yritän ajatella tätä pitkänä lomana, tämä on vain väliaikainen ero Suomesta, perheestä ja kavereista. Pidän hetken hauskaa ja sitten tulen takaisin. Koomista tässä on se, että kun selaan blogiani vuoden päästä, tulen vihaamaan nykyistä itseäni. Antaisin silloin varmaan mitä vaan, että voisin kokea kaiken uudestaan. Ainakin mitä entisten vaihtareiden puheista voi päätellä.

Hasta luego y besos a todos!