Mokkapaloja ja Kallio-meininkiä

Aika lentää. Kolme kuukautta on takana, en kyllä yhtään kadehdi puolen vuoden vaihtareita, jotka siis tulivat minun kanssani samaan aikaan, mutta joilla on enää kaksi kuukautta jäljellä! Minulle ei ole ehtinyt tulla vielä edes koti-ikävää, mitä nyt välillä on heikkoja hetkiä. Olen leiponut kavereiden kanssa jo mokkapaloja ja porkkanakakkua, hyvällä menestyksellä. Kukaan ei aluksi uskonut, että kakkuun voi laittaa porkkanaa eikä oksennuksen näköinen taikina ollut oikeen omiaan herättämään ruokahalua. Lopputulos kyllä maistui.

Heinäkuu lähestyy kovaa vauhtia, silloin täällä on talviloma (huoh) ja luokkani on lähdössä Barilocheen biletysreissulle. AFS:han eväsi minulta luvan, mutta olen jo sinut asian kanssa. Retki on kallis, noin 900 euroa ja pointti on mennä bolicheihin joka ilta, päivisin ehkä lasketella tai ratsastaa. Bariloche on siis tunnettu laskettelupaikka, kai ainoa laatuaan Argentiinassa Mendozan lisäksi. Kaikki viimeiset luokat matkustavat sinne ja se on iso juttu koko luokalle. Viime keskiviikkona kokoonnuimme ystävän luokse tekemään Barilometron, kalenterin, joka laskee päiviä lähtöön. Ihan kuin joulukalenteri. Leikkasimme hiihtohissejä ja vuoria ties kuinka monta tuntia, yritän saada lopputuloksesta myöhemmin kuvan. Minullahan ei ole kameraa, pikkuhiljaa alkaa ottaa päähän. Koulumme opettaja lupasi auttaa minua hankkimisessa, mutta täällä kaikki sujuu hitaasti.

Viime keskiviikko oli pyhäpäivä, nähtävästi ensimmäisen hallituksen perustamisen kunniaksi. Niimpä kokoonnuimme suvun voimin syömään Locroa, traditionaalista argentiinalaispöperöä, joka kuuluu 25.5 kuin nappi silmään. Koulussamme järjestettiin juhlan kunniaksi tiistaina esityksiä, en voi sanoa muuta kuin voi että mitä kallio-meininkiä. Ensin näytettiin muutama sketsi aiheesta, sitten bändi alkoi soittaa. Tunneille emme sen jälkeen enää menneet, hengailimme pihalla ja kuuntelimme musiikkia. Jossain vaiheessa alettiin soittaa cumbiaa, todella rytmikästä musiikkia, erittäin yleistä bolicheissa. Ja kaikki paikalliset osaavat tanssia sen tahdissa ja tarkoitan siis kaikki! Nytkin opettajat ja oppilaat pistivät jalalla koreaksi, itse juoksin mahdollisimman kauas pois jotta kukaan ei keksisi vetää minua mukaan. Katsominen oli kyllä hauskaa. Kuinka huono vaihto-oppilas voi olla, kirjaimellisesti juoksen pois uusien kokemusten luolta. Otan siitä hieman stressiä, pelkään etten osaa ottaa kaikkea irti vuodestani. Haluaisin kokeilla kaikkea, mutta minä en ole heittäytyjä, en osaa olla huolehtimatta siitä mitä muut ajattelevat ja miltä näytän muiden silmissä. Sen vuoksi minua ei saa kirveelläkään kokeilemaan trapetsia sirkustunneilla, se olisi näet silkkaa komiikkaa. Onneksi ystäväni lupasi harjoitella minun kanssani kahdestaan, ehkä palaankin sirkusvirtuoosina takaisin.

Torstaina pelasin ensimmäisessä korismatsissani tai siis, no niin. Pelasin ja pelasin. Peliaikaa sain noin seitsemän minuuttia. Meno oli aika erilaista kuin omassa joukkueessani Suomessa, täällä pelataan voitosta. Sen vuoksi parhaimmat pelaavat valehtelematta 90 ajasta ja muut pääsevät välillä kokeilemaan. Minusta se vaikuttaa oudolta, mutta maassa maan tavalla. Kai.

Tällä hetkellä mangun AFS:ltä lupaa matkustaa Audreyn, jenkkivaihtarin, kanssa etelään. Hänellä on siellä muistaakseni täti, jonka luona hän haluaisi vierailla ennen lähtöään. Koska Audrey ei halua matkustaa yksin, hän pyysi minut mukaan. Ongelma on se, etten saisi matkustaa ilman perhettä tai koulua ennen elokuuta ja reissu olisi kesäkuussa. Pidetään peukut pystyssä, olisi hauska päästä näkemään paikkoja, nyt olen vain kerran ollut Rio Cuarton ulkopuolella. Suunnitelmissa olisi kyllä elokuun jälkeen lähteä kiertelemään maata muiden Suomi-vaihtareiden kanssa. Ja jos hyvin käy niin ennen sitä nykyisen perheen kanssa Barilocheen! Perhe-asia on siis minullekin vielä epäselvä, kai AFS edelleen etsii minulle uutta perhettä. Olisihan se kiva jos olisi oman ikäistä seuraa kotonakin, mutta asiat voisivat olla huonomminkin. Nykyisessä perheessä olen jo oma itseni, eivätkä he rajoita tekemisiäni. Useilla muilla vaihareilla on ollut ongelmia itsenäisyyden kanssa, perheet ovat olleet liian tiukkoja, pidän itseäni onnekaana kun minulla ei ole sitä ongelmaa. Mutta kuten sanottu, en ota asiasta stressiä, tapahtuu mitä tapahtuu, vuosi on liian lyhyt aika huolehtimiseen!