Vuosi Argentiinassa: Uusi perhe, uudet kujeet

Elämä uudessa kodissa on alkanut hyvin ja rauhallisesti. Eniten otin varmaan stressiä huoneen jakamisesta, mutta siihenkin olen alkanut jo tottua. Tilaa on kyllä vähän, omille tavaroille ja liikkumiselle. Aina on yhtä säätöä kun olemme huoneessa yhtäaikaa, ohittaminen on melko on yhtä sähellystä. Muutenkin talo on melko pieni, mutta pidän sitä viihtyisämpänä kuin edellistä kotiani. Lisäksi sen on lähempänä keskustaa ja koulua, mikä on aina plussaa. Olemme tietysti vielä vähän varuillamme toistemme seurassa uuden perheeni kanssa, varsinkin siskon. Kumpikaan ei oikein tiedä miten käytäyttyä, olemme kilpaa kohteliaita. Varsinkin päivisin kun olemme kahdestaan kotona lounastamassa ennen koulun alkua (äiti on yleensä siihen aikaan töissä), valmistamme itse ruoan ja jälkeenpäin kiistelemme kumpi saa tiskata astiat. Suomessa olen valmis taistelemaan kynsin ja hampain siitä, että en joutuisi sitä tekemään. Kuitenkin tämä on jo kolmas perheenvaihtoni ja huomaan, että sopeutuminen on jo paljon helpompaa. Kun kielikin jo sujuu ja kommunikointi ei enää nostata hikeä otsalle.

Siskoni on siis myös koulun viimeisellä luokalla ja nähtävästi hänen pitää opiskella ahkerasti. Myös äiti on aina kotona ollessaan työn touhussa ja saan olla aika paljon omissa oloissani. Tietenkään hengailuaikaa kotona ei paljoa ole, aamuisin nukun pitkään ja iltaisin palaan vasta seitsemän jälkeen ja ehkä myöhemmin menen vielä koripallotreeneihini. Tavallaan harmi, että lähden matkalle talvilomalla, olisin päässyt viettämään aikaa perheeni kanssa. Kieltäydyn kylläkin tuntemasta syyllisyyttä, eihän ole minun vikani, että perheen löytyminen kesti neljä kuukautta! Sitä paitsi siskoni on luultavasti lähdössä luokkansa kanssa Barilocheen. Harmillinen juttu se Chilen tulivuori, tuhka on kyllä sekoittanut ainakin luokkani suunnitelmat totaalisesti. Matkan olisi tarkoitus alkaa viiko päästä ja kukaan ei tiedä varmasti lähdetäänkö vai ei.

Omasta matkastani en vielä jaksa ihmeemmin hehkutella, tällä hetkellä tappelen AFS:n kanssa yksityiskohdista. Paikallinen AFS ja varsinkin minun tukihenkilöni ovat melko tiukkoja ja minun mielestäni nostavat meteliä aivan aiheettomista asioista. Mielestäni olen suunnittelut ja järjestänyt asian hyvin ja silti pistetään kapuloita rattaisiin. Olen kyllä varmasti lähdössä, kyse on nyt yksityiskohdista. Odotan matkaa innolla, pääsen puhumaan suomea! Olen huomannut, että puhuminen tuntuu oudolta, aina välillä joudun antamaan näytteitä uusille ihmisille. Puhun ihmeen muodollisesti, kieli ei enää tunnu niin luonnolliselta. Englantikin kangertelee iloisesti, espanja vie kaiken aivokapasiteetin.

Tänään minulla ei ollut normaalia kouluohjelmaa, pidimme paremman sanan puutteessa urheilupäivän. Pojat saivat pelata jalkapalloa ja tytöt käsipalloa turnauksen muodossa, loput pääsivät maalaamaan koulun seiniä. Sitten oli tiestysti se loput 50 % jotka eivät tehneet mitään, katselivat otteluita ja juttelivat. Kuten minä ja kaverini. Päivä sujui siis rauhallisesti, aurinko paistoi ja t-paidallakin olisi pärjännyt. Täällähän on nyt virallisesti talvi, ei näy kinoksia eikä lämpömittari uskalla aseella uhatenkaan tipahtaa nollan alapuolelle. Tänäänkin nautittiin noin 15 asteesta. Kelpaa!